*viuuuuuh* kuvastaa sitä, kuinka tutkimussuunnitelmani tuli bumerangin lailla takaisin ohjaajalta. Eikös siitä kuulukin tuollainen ääni, kuuluuhan hei?

Olin hyvä tyttö ja sain oman aikatauluni mukaisesti (olen ihan friikki nykyisin näiden aikataulujeni kanssa) palautettua sen pirun suunnitelman. Siinähän kävi juuri niin kuin arvelinkin. Taustat, lähteet ym. hyviä, mutta kun se punainen lanka puuttuu. Eli mitäpä tässä nyt varsinaisesti sitten tutkitaan. Sain ohjaajiltani aivan loistavia vinkkejä, joten ehkä niiden avulla saan nyt pakerrettua jotain fiksua kasaan. Ensi viikolla olisi se seminaari, eikä huvittaisi ihan täysin lytättäväksi sinne mennä. Kandiseminaarissakin oli kyllä hyvä henki, että ehkä tuollakin kun ihmiset ovat suurinpiirtein samoja.

Syy miksi minua tuo kai niin pelottaa on se, etten ole mikään maailman paras ottamaan vastaan kritiikkiä ja ohjeita. Minusta se on jotenkin niin ahdistavaa, että muut arvostelevat töitäni. Vaikka se arvostelu olisi täysin aiheellista, rakentavaa, positiivistakin. Samaan aikaan kuitenkin toivon kovasti palautetta, että saisin työtäni kehitettyä. Ehkä tässäkin voisi kehittyä, ja pyytää vain rohkeasti sitä palautetta nyt kaikilta. Minä en nimittäin koskaan anna kenenkään lukea harjoitustöitäni tai esseitäni tai mitään. Pitäisiköhän tähän tehdä muutos? Tuskin siitä ainakaan haittaa olisi. Mutta kun kukaan ei lue, niin voi säilyttää illuusion siitä, että työ on hyvä ;) Siihen asti kunnes se tulee luennoitsijalta tms takaisin..

Mutta kuitenkin. Porskutetaan nyt etiäpäin.